Kuntoutujan puheenvuoro

Näin kuntouttavan harjoitteluni kuudennella viikolla nousi mieleeni turvan tunne ja ihmisten kohtaamisten ihmeet.

Minun harjoitteluni tavoitteena Werkkolassa on selvittää toimintakykyäni. Ja jos oikein hyvin käy kasvattaa pikkuhiljaa työssä olemisen kapasiteettiani. Sen jo tätä matkaa aloittaessani tiesinkin, että toimintakykyni on monella tapaa rajoittunut. Mutta ajan mittaan on käynyt ilmi, että kykyä kuitenkin on – minulle oikeanlaisissa olosuhteissa. On syvästi kiitollinen olo siitä, että täällä olen saanut löytää voimavaroja itsestäni.

Kun aloitin kuntoutusjaksoni ryhmäkuntoutusjaksolla Coronarialla ylitin itseni lähtiessäni tuohon prosessiin hyvin vähäisin voimavaroin ja kovien kiputilojen kanssa. Toivottomuus yritti vallata alaa. Kerroin ääneen tarvitsevani kuntoutuakseni turvapaikan. Ja minkälie sattuman tai johdatuksen myötä yksi kuntoutusohjaaja osasi ehdottaa Werkko ry:tä.

Traumataustaisena ja neuromoninaisena olen elämäni varrella oppinut, että kohti turvaa olisi kuljettava, tavalla ja toisella. Löydettävä ne ihmiset, jotka tuovat mukanaan vakautta ja turvan tuntua. Löydettävä ne paikat, joissa hermosto saa levätä ja joissa jokaisella osallistujalla on arvoa.

Nyt Werkkolan toiminnoissa ja avoimissa ovissa oltuani voin ilokseni huomata, että tämä paikka on juuri sellainen kuin positiivinen ennakkoluuloni oli alussa. Täällä on kohtaamista, sallivuutta, yhteistä ihmettelyä ja monenlaista ihmisyyttä. Täällä harjoitellaan olemaan kontaktissa muihin. Täällä harjoitellaan myös yhteyttä omaan itseen.

Suuri osa meistä ihmisistä tarvinnee toisia saadakseen tunnetta turvasta. Ja turvan tunne taitaa olla edellytys aika monelle muulle asialle elämässä. Näin ainakin minun kohdallani. Turvasta käsin voi kasvaa, rakentua, kuntoutua ja liittyä toisiin. Ihan tosi monesta asiasta tulee mahdollisempaa, kun on turvan tunnetta eli kivijalkaa, jonka päälle rakentaa.

Mitä turva konkreettisesti on?

Mieleen nousee, että se on esimerkiksi pieniä hetkiä arjessa, jossa kohtaan jonkun niin, että hän oikeasti kuulee ja näkee minut. Vaikka ihan pienen hetken. Ja ihan yhtä lailla, että saan kohdata jonkun sillä tavoin. Se on sitä, että saan asettua hetkeksi tuttuun paikkaan ja itselleni sopivalla tavalla olla osana. Voin joko seurailla ihmisiä etäämmältä tai jutella jonkun kanssa. Juoda kupillisen lämmintä juomaa tai syödä jotain.

Se on sitä, että voin olla tauolla kaikesta sellaisesta mikä kuormittaa tai tuntuu raskaalta. Tai jakaa jonkin minua kohdanneen iloisen asian. Tai istahtaa sohvan nurkkaan ja olla vaan. Levätä.

Ihanaa käydä läpi tätä itselleni ajoittain raskastakin kuntoutusmatkaa tällaisessa ympäristössä kuin Werkkola. Minulle se on ollut juuri sellainen turvapaikka, jota itselleni jakson alussa etsin. Kannustava ja mahdollistava paikka.

Werkkola ja Kettuluudat tukipisteineen antavat ihmisille turvaa. Liittyminen ja yhteisyys kannattelevat. Turvan tunne tuo mukanaan ilon mahdollisuudet, toiveikkuuden ja toimintakykyä. Elämä tuntuu ainakin hetken mahdollisemmalta silloinkin, kun on raskasta.

Jatkan kuntoutumispolkuani täällä hyvillä mielin ja hyvin vaihtelevin voimavaroin. Enää en ole niin huolissani siitä onnistuuko kaikki olemiseni ja tekemiseni. Olen riittävän turvassa kokeakseni niin.

Tekstin on kirjoittanut Melina, joka on Werkossa harjoittelussa huhtikuusta kesäkuulle 2026.